Haurelaa katsomassa

Ilmaisutaidon kurssiin kuuluu perinteisesti teatteriretki. Sille on monia kriteerejä: liput eivät saa olla liian kalliita, retki täytyy ehtiä tehdä yhdessä illassa ja tietenkin esitys saisi olla ilmaisunsa ja teemojensa näkökulmasta mielenkiintoinen. Näillä ehdoilla olen usein päätynyt varaamaan lippuja pienemmistä harrastajateattereista ajankohdan tarjonnan mukaan. Syksyllä 2014 päädyimme Turun ylioppilasteatterin esitykseen Haurela – Hankalien laulu. Sen on kirjoittanut ja ohjannut Anni Mikkelsson.

Haurela-nimisen eristetyn saaren esikuvana on ollut Turun saaristossa sijaitseva Seilin saari (joka on innoittanut myös Jenni Vartiaista – kuunnelkaapa!) ja kirjoittaja onkin perehtynyt muun muassa Turun maakunta-arkiston materiaaliin sekä Seiliä käsittelevään väitöskirjaan sekä dokumenttiin. Syitä Seilin sairaalaan joutumiselle olivat 1800-1900-luvuilla muun muassa spitaalitauti mutta myös köyhyys, toisinajattelu tai ei-toivottu seksuaalinen käytös, kuten naisen seksuaalinen aktiivisuus. Elimellisten sairauksien lisäksi siis yhteiskunnan normeista poikkeaminen saattoi aiheuttaa eristämisen. Tätä poikkeavuuden ja ”normaalin” rajaa Haurela-esitys pyrkii tutkimaan ja saamaan katsojan ajattelemaan. Nykyään ketään ei noin vain laivata pakkohoitoon, mutta eristämmekö me joitakuita muilla keinoin?

Pyrin valitsemaan esityksen mieluummin vakavasta kuin kovin viihteellisestä aiheesta – puskafarssityyppistä kesäteatteria kun on hauska mennä ihan omin päinkin katsomaan. Tässä on kuitenkin riskinsä: varsinkin pienessä tilassa nähdyt, voimakkaat esitykset voivat olla rajujakin kokemuksia, varsinkin, jos aihe sattuu lähelle omaa elämää. Silloin punnitaan minun ammattitaitoani; onnistunko ohjaamaan nähdyn purkua niin, että ahdistuksesta voi vapautua? Haurelan kohdalla liikuttiin rajamaastossa, koska sen voimakkaat kohtaukset, esimerkiksi kirkumiset, herättivät ahdistusta. Paluumatkalla keskustelu näytelmästä ja sen herättämistä tunteista kävi vilkkaana, kunhan ensin saimme hiukan palautua. Lopputuntumaksi minulle jäi, että esitys oli tunnelmaltaan kauhea, mutta siksi juuri hyvä. Olenkin sitä mieltä, että teatteri on parhaimmillaan, kun se koskettaa voimakkaasti. Siksi on tärkeää ottaa riskejä: haluan, että nuoret näkevät, mitä kaikkea hyvä esitys voi saada aikaan.