Perustuu tositapahtumiin

Kävelemme sisään tunnelmalliseen ja kodikkaaseen, pieneen mutta suloiseen teatterin aulaan. Ulkona piinaava kylmä ja kostea keli, jota myös ensilumeksi kutsumme, unohtuu hetkessä. Ikkunalaudalla palavat kynttilät hohkaavat lämpöä metrien päähän ja pullan sekä kahvin maukas tuoksu pyrkii sieraimiin. Jopa ulkona läpimäriksi kastuneet sukkani tuntuvat kuivuvan hetkessä teatterin lämpöisessä tunnelmassa! Parveilemme hetken siinä pienessä tilassa, ympärillämme joukko muita hymyileviä ihmisiä. Kellon saavuttaessa seitsemää kulkumme ohjataan kohti katsomoa.

Istuudumme paikoillemme ja suuntaamme katseemme näyttämölle. Samassa tempaudumme täysin toiseen maailmaan, ainoastaan kaukaa kantautuvat autojen äänet muistuttavat todellisuudesta. Ja juuri siihen alkavat kaksi tuntia keskittyvätkin – todellisuuteen. Siihen, mitä kukin meistä pitää todellisena. Siihen, mitä kukin meistä pitää sopivana ja epäsopivana omaan todellisuuteensa. Erilaisuuteen, ihmisluontoon ja sen julmuuteen. Piiloutumiseen ja häpeään.

Kaksituntinen on täynnä niin monia kauniita, rumia, koskettavia ja kylmiä asioita. Adjektiivien listaa voisi jatkaa lähes loputtomiin, sillä näytelmän aikana esiintyvien tunnetilojen kirjo on suunnattoman suuri. Pääsemme lähelle roolihahmojen elämää, kun korvissamme kaikuvat raastavat tuskanparahdukset ja epätoivoiset naurunpyrskähdykset. Hetkeksi siitä tulee todellisuutemme: 1800-luvun naisten mielisairaalasta, paikasta, jonne epäsopivat ihmiset sysätään. Heidät sysätään pois yhteiskunnasta, jotta sen siloinen ulkokuori ei ryppyynny ja jotta jokainen normaaliksi luokiteltu ihminen voi elää elämäänsä huoletta. Kadulla vastaan kävelevä muottiin sopimaton ihminen saattaisi saada hänetkin tiputtamaan naamionsa. Jos niin kävisi, pian yhteiskunta olisi täynnä vain kuvottavan aitoja ihmisiä, ja yhteiskunnan rypytön maine muistuttaisikin teini-ikäisen näppyläisiä kasvoja.

Meissä jokaisessa on jotakin, minkä haluamme pitää muilta piilossa. Jotakin epänormaalia ja rajoja rikkovaa, maineen tahraavaa. Ja saadaksemme omat virheemme pysymään salassa pilkkaamme heitä, jotka uskaltavat paljastaa omansa. Sillä kun eristämme itsestämme ulkoiset epänormaalit asiat, myös ne sisäiset pakenevat syvemmälle itseemme. Ja kun julkisesti halveksumme hulluutta, ei kukaan osaa edes epäillä meitä. Tässä elämässä tärkeimpänä pidetään mainetta, ja sen tahraantuessa ei mahdollisuutta puhdistukseen enää ole. Hullunkurisinta kaikessa on se, että itse olemme määrittäneet tämän kaiken: oman toimintamme vuoksi eristämme nyt apua tarvitsevat auttamisen sijasta ja piiloudumme kehojemme taakse, paeten ja samalla kadottaen itsemme. Saamme itsemme pelkäämään itseämme ja toisiamme sekä toisten ajatuksia itsestämme. Raja täydellisen kontrollin ja täydellisen hulluuden välillä on niin hauras ja häilyvä.

Näytelmä loppuu, astelemme lämpimän ja pullantuoksuisen aulan läpi takaisin kalseaan syksyyn, oikeaan todellisuuteen. Olemme kaikki hieman hämmennyksen vallassa juuri näkemästämme. Esityksen jälkeen kaikki näyttää hieman erilaiselta, ja huomaamme ajattelutapamme muuttuneen edes pienen askeleen verran. Kaiken tämän taustalla kummittelee lause: perustuu tositapahtumiin.