Rappiolla on hyvä olla

Kunpa olisin ollut nuori 30 vuotta sitten. Ismo Alanko, Pelle Miljoona, Leevi & the Leavings, Juice Leskinen, Eppu Normaali… Lähestulkoon kaikki hyvä suomalainen musiikki tehtiin 80-luvulla. Silloin yhteiskunta ei ollut niin holhoava. Silloin nuorille oli vielä tansseja ja muita tapahtumia, joihin saattoi kokoontua illoiksi, myös alaikäisenä. Silloin kaikki oli paremmin. Silloin oltiin onnellisia.

Fakta on kuitenkin se, ettei Suomessa olla ikinä onnellisia. Suomessa ollaan oltu onnellisia. Kyseisellä hetkellä ei olla onnellisia, mutta myöhemmin kaihoillaan takaisin. Ehkä aika kultaa muistot, mutta kyseinen ilmiö ei johdu vain ja ainoastaan siitä. Suomessa ei uskalleta olla onnellisia. Suomessa ei saa olla onnellinen.

Suomessa ilo ja onnellisuus on sitä, ettei mikään, näin suomeksi sanottuna, vi**ta. Kuulostaa melko yksinkertaiselta. Ismo Alanko kokoaa suomalaisuuden perusongelman sanoituksessaan ”Valheita ja onnenpekkoja” yhteen lauseeseen: ”Mä olen tyytymätön koska olen tyytyväinen.” Suomalainen tekee valtavan määrän töitä saadakseen ylennyksen ja palkankorotuksen, ja kun haluttu on saavutettu, niin kirotaan kotisohvalla, kaljatölkki kädessä, kuinka vastuu lisääntyy. Jokaisesta asiasta on pakko löytää kolikon kääntöpuoli. Jos huonoja puolia ei löydy, ne luodaan itse. Mikään ei ole tarpeeksi saamaan suomalaista iloiseksi.

Valheita ja onnenpekkoja jatkuu: ”Tyytymättömyys on voimaa, sanotaan.” Suomalainen ihanne on tasaisen harmaa, tyyni, vakava, luotettava, hiljainen ja nöyrä. Jos on jotain sanottavaa, niin se sanotaan pään sisällä, ja ulospäin kuuluu vain murahdus. Kehut otetaan vastaan samalla murahduksella, vaikka ehkä tekisikin mieli hymyillä.

Suomessa ollaan niin kangistuttu jatkuvaan tyytymättömyyteen ja elämän ilottomuuteen, että ainut asia, joka saa hymyilemään, on alkoholi. Suomalainen ei osaa juhlia selvinpäin. Muutaman oluen jälkeen suomalainen muuttuu elämän päähän potkimasta reppanasta tanssilattian partaveitseksi, filosofian maisteriksi tai ehkä jopa onnelliseksi. ”Vain sekaisin saa olla iloinen / vain hullut taikka juopot itkevät, muut ei.” Suomi on ehkä alkoholisoitunein kansa, eikä ihme, jos muuten ei saa nauraa tai itkeä. Ja taas seuraavana aamuna valitetaan vuosisadan krapulaa, mutta ei muistella, kuinka hauskaa oli. Ilon muistelun aika on vasta vuosien päästä.

Suomalainen musiikki korostaa suomalaista onnellisuutta. Eppu Normaalin ”Tuhansien murheellisten laulujen maa” ja Leevi & the Leavingsin ”Pimeä tie, mukavaa matkaa” kertovat molemmat kuolemasta. Milloin suomalainen mies ajaa perheensä kirveen kanssa lumihankeen paineiden kasvaessa sietämättömiksi ja milloin tehdään koko perheen yhteinen itsemurha taloudellisten vaikeuksien takia. Iloiset rallatukset ovat lähinnä juomalauluja.

Suomalaisten tappavin kansantauti on kuitenkin kykenemättömyys keskittyä olennaiseen, eli hyvään huonon sijasta. Iloa löydetään vain menneisyydestä, eikä toivoa löydetä huomisesta. Kuolinvuoteella voivotellaan sitä, ettei oltu onnellisempia. Suomi on jämähtänyt rappioromantiikan aikaan: ”Mun täytyy olla allapäin, on romanttista murjottaa.” Miten tästä harhakuvasta päästään eroon?

Suomalaisesta ilosta on mahdotonta kirjoittaa esseetä kertomatta ilottomuudesta. Suomalainen ilo löytyy viinapullon pohjalta tai vuosien takaa, vaikka eihän sitä silloinkaan ollut.