Minun Afrikkani

Myönnän, että kesävaihtoon hakemusta kirjoittaessani minulla ei ollut hajuakaan, että Etelä-Afrikka on olemassa, edes sen olevan valtio eikä vain yleisnimi eteläiselle Afrikalle. Kuitenkin päädyin laittamaan ruksin tuon oudon maan kohdalle. En minä sinne kuitenkaan joutuisi. Paitsi että pääsin juuri tuohon minulle täysin tuntemattomaan maahan! Vietin Etelä-Afrikan Johannesburgissa 13.6-19.8.2014, ja tuohon kahteen ja puoleen kuukauteen mahtui koko ajatusmaailman muuttavia kokemuksia. Ensinnäkin maailmankarttani oli hieman vinksallaan. Voin kertoa, ettei Eurooppa olekaan niin suuri kuin yleensä ajatellaan. Itse asiassa se on hyvin pieni ja valtavasti tapahtuu myös sen ulkopuolella.

Vaikka aikaeroa ei ollut Suomeen kuin tunti, en pitänyt paljoa yhteyttä kotipuoleen. Halusin elää täysillä juuri siellä missä olen, ja huomasin sen hyväksi vaihtoehdoksi. Asuin paikallisessa perheessä, ja heti ensimmäisestä päivästä alkaen olin yksi perheenjäsen enkä ”vain” vaihto-oppilas. Eikä haitannut, vaikkei tämä perheenjäsen osannut lähestulkoon ollenkaan englantia. Perheeni ja ystäväni olivat uskomattoman kärsivällisiä onnettoman kielitaitoni suhteeni. Joskus lauseen muodostamiseen meni kymmenisen minuuttia ja vielä sen jälkeenkin sanoin sen väärin. Mutta ottiko siitä kukaan itseensä? Ei. Sille naurettiin yhdessä ja juttu jatkui.

Olen aina pitänyt suomalaista aksenttia hirveänä, mutta kaikkien mielestä se oli kaunis ja hauska. Usein huomasin, ettei sitä, mitä sanoin, kuunneltu, ainoastaan aksenttiani. Satuin mainitsemaan host-isälleni olevani surullinen, kun englantini on välillä niin onnetonta ja lausumiseni kamalaa. Hän kehotti minua unohtamaan moiset ajatukset, sillä jokaisella on oma hyvä tapansa puhua, ja tärkeintä on tulla ymmärretyksi, eikä aina sitäkään. Huumorilla pärjää pitkälle.

Kävin host-siskoni kanssa hänen kouluaan. Marian Collage oli katolinen koulu, jossa koulupuku oli pakollinen, kuri tiukkaa ja aamut alkoivat rukouksilla seisten riveissä pihalla. Koulu opetti minulle kohteliaisuutta. Muutaman kerran kun mokaa, ei varmasti unohda seuraavalla kerralla puhutella opettajaa ”sir”. Opettajien valta oli hyvin suuri, enkä Suomeen palatessani ollut uskoa, että suomalaisia opettajia saa puhutella etunimellä, tai kaikkein ihmeellisintä, jopa lempinimellä. Kouluruokaa ei ollut, ellei sipsejä ja paahtoleipää, joita sai ostettua koulun kioskista, lasketa. Koulukokemus sai minut arvostamaan Suomen koulujärjestelmää aivan uudella tavalla: koulu on ilmaista, saamme kouluruuan ja opetus on todellakin omaa luokkaansa.

Ihmisiä minulla on Etelä-Afrikasta ikävä. Oli uskomatonta, kuinka avoimia he olivat kaikille. Minut otettiin heti mukaan minne vain meninkin ja vastaanotto oli aina lämmin. Koulussa tervehdittiin aina halaamalla toisia. Sukulaisia tavatessa vaihdettiin tervehdyssuukko. Kun näin ensimmäistä kertaa Etelä-Afrikan tätini ja hän moiskautti suulleni ison, märän suukon, hämmennykseni taisi paistaa kasvoistani aika pitkälle.

Ystäviä sai vain avaamalla suunsa ja olemalla ystävällinen. Kielen kanssa painiminen oli väsyttävää, mutta keskustelut tuolla uudella kielellä antoivat todella paljon. Perheen ja ystävien kanssa keskustelimme paljon erilaisista syvällisistäkin aiheista, mm. apartheidista ja arvoista. Etelä-Afrikassa nuoret eivät kulje yksinään kaduilla eivätkä hengaile Prismassa. Yleensä mukana tai ainakin viemässä oli jonkun vanhempi ja kavereita nähtiin kotona. Suomen turvallisuutta alkoi arvostaa aivan eri tavalla. Se, että voi liikkua naisena yksin hämärällä, on suuri vapaus, josta olen nykyisin todella iloinen.

Eräänä iltana host-äitini kehotti minua pakkaamaan viikoksi tavaraa mukaan, sillä lähtisimme jonnekin, minkä saisin tietää vasta perillä. Ajoimme 18 tuntia Afrikan maaseudulla ja päädyimme Kapkaupunkiin. Kiersimme matkalla sukulaisten luona ja pääsin enoni strutsi- ja krokotiilifarmille. Kapkaupungissa kiersimme nähtävyyksiä ja vain seurailimme kaupungin elämää. Pääsin Pöytävuoren huipulle, Hyväntoivonniemelle Afrikan eteläisimpään kärkeen ja satamaan paikallisten koulupoikien kanssa opettamaan hylkeille temppuja. Kapkaupungista en enää olisi paljoa kauemmaksi Suomesta päässyt!

Osallistuin myös Rotarypiiri D9400:n järjestämälle kymmenen päivän safarimatkalle neljänkymmenen muun vaihto-oppilaan kanssa. Oleilimme Krugerin kansallispuistossa, jossa nukuimme teltoissa ja ilman telttoja, patikoimme, tutustuimme mahtaviin ihmisiin, opimme Etelä-Afrikan kulttuurista ja teimme pitkiä ajeluja eläinten näkemisen toivossa. Näimme päivisin paljon villieläimiä: norsu- ja kirahvivauvoja, seeproja, leopardeja ja hyeenoja. Tuolta safarilta sain paljon ystäviä eri puolilta maailmaa.

Kokemuksena mieleenpainuvin tuolta reissulta oli kymmenen hengen ryhmissä pelkän tulen ääressä nukkuminen keskellä kansallispuistoa. Meitä oli aina kaksi vahtivuorossa suuren lampun kanssa muiden nukkuessa. Lampun avulla tarkkailtiin metsässä näkyviä villieläinten silmiä. Viereisessä lammessa asuneen korkotiilin punaiset silmät tulivat tutuiksi tuon yön aikana. Omalla vahtivuorollani nuotiomme sammui, ja sen syttymään saatuani metsän siimeksessä näkyi hieman liian läheltä leijona, joka kuitenkin hävisi sitä tuijottaessani. Oman vahtivuoron päätyttyä sujahdettiin makuupussiin Afrikan tähtitaivaan alle ja kuunneltiin virtahepojen mellestystä. En ole kuitenkaan ikinä nukkunut yhtä hyvin kuin tuolla, Afrikan kansallispuistossa.

Lentomatka takaisin oli huomattavasti helpompi kuin menomatka. Vaikka pitikin sanoa hyvästit perheelleen, tietämättä koska seuraavan kerran näkee, on aina mahdollisuus palata. Maailma muuttui hyvin pieneksi vaihtoaikanani. Vaihto-oppilaana olo antoi valtavasti itsevarmuutta pärjätä maailmalla uusissa tilanteissa. Opin tuon kesän aikana, ettei mahdollisuuksia saa pelätä vaan niihin todellakin pitää tarttua. Jos ei mistään tarjoudu mahdollisuutta, sellainen pitää järjestää itse.