Silmukan läpi

Puo­len yön jäl­keen 29. maa­lis­kuu­ta tun­nel­mat oli­vat mel­ko jän­nit­ty­neet. Maa­il­ma pyö­ri pääs­sä­ni ja kor­vii­ni kan­tau­tui eläi­mel­li­nen me­te­li. Muu­ta­ma tun­ti ai­kai­sem­min olin saa­nut naut­tia jos­ta­kin ai­nut­ker­tai­ses­ta, ja olin jo ol­lut var­ma, että se oli en­sim­mäi­nen ja vii­mei­nen ker­ta, kun sai­sin sel­lai­ses­ta naut­tia.

Aloin kui­ten­kin kuul­la hur­raa-huu­to­ja sekä omaa ni­me­ä­ni huu­det­ta­van. Pi­din jon­kun kä­des­tä kiin­ni ja ava­sin sil­mä­ni. Olin Tu­run Klu­bin la­val­la kah­den bän­di­ka­ve­ri­ni kans­sa. Olim­me voit­ta­neet Tur­ku Bandstand -kil­pai­lun. 46 osal­lis­tu­jaa – ja me läh­dim­me vain ko­kei­le­maan.

Seu­raa­vat vii­kot ku­lui­vat pu­he­li­men ja säh­kö­pos­tin ää­rel­lä: nel­jä haas­tat­te­lua, sing­le­so­pi­mus, keik­ko­ja, mu­siik­ki­vi­deo ja pal­jon nä­ky­vyyt­tä. Pie­nel­le maa­lais­po­jal­le pal­jon si­säis­tet­tä­vää.

Rak­kau­te­ni mu­siik­kiin al­koi jo 12 vuot­ta sit­ten. Lu­ke­mat­to­mia tun­te­ja soit­ta­mis­ta, kuun­te­lua ja sä­vel­lys­tä. Het­ke­ä­kään nois­ta en vaih­tai­si mi­hin­kään.

Bän­di­toi­min­ta on ol­lut ak­tii­vis­ta jo ala-aste­ajoilta. Kou­lu­bän­dit ke­hit­ti­vät ja opet­ti­vat pal­jon, mut­ta jo­kin jäi aina puut­tu­maan. Vas­ta vuo­sien ku­lut­tua oi­val­sin, että puut­tu­maan jäi­vät live-ko­ke­muk­set. Liik­ku­mi­nen la­val­la ja muu eleh­din­tä on pal­jon mu­ka­vam­paa.

En­sim­mäi­sen oman yh­ty­ee­ni ka­sa­sin muu­ta­man kou­lu­ka­ve­rin kans­sa. Me­nes­tyim­me hy­vin ja soi­tim­me tois­ta­kym­men­tä keik­kaa. Kol­men vuo­den jäl­keen yh­tye al­koi rik­kou­tua; oli enää vain kol­me alku­pe­räis­tä jä­sen­tä ja mu­sii­kil­li­sia eri­mie­li­syyk­siä.

Muu­ta­ma kuu­kau­si bän­dim­me ha­jo­a­mi­sen jäl­keen pe­rus­tim­me uu­den il­man yhtä ai­em­paa jä­sen­tä. Bän­din ni­mek­si tuli Stone Monolith. Ta­ri­na al­kaa olla mo­nel­le tut­tu. Soit­ta­mi­nen jat­kuu, ja­lat maas­sa.

Stone Monolith - Through The Noose (Live)