Elämäntapaviulisti

”Onko se vai­ke­aa?” on ylei­sin ky­sy­mys, jon­ka kuu­len, kun ker­ron har­ras­ta­va­ni viu­lun­soit­toa. Ky­sy­myk­seen vas­taa­mi­nen on usein han­ka­laa, eikä sii­hen ole yksi­se­lit­teis­tä vas­taus­ta. Tot­ta kai se on vai­ke­aa. Olen­han minä har­ras­ta­nut viu­lun­soit­toa pian 13 vuot­ta, enkä vie­lä­kään osaa kaik­kea. Olen­han minä tur­hau­tu­nut tai­dot­to­muu­tee­ni mo­neen ker­taan niin, että olen ol­lut mie­li maas­sa pit­kän ai­kaa. Olen­han minä har­joi­tel­lut yhtä ja sa­maa kap­pa­let­ta mo­nia kuu­kau­sia, en­nen kuin olen keh­dan­nut esit­tää sitä ke­nel­le­kään. Mut­ta mik­si sen edes pi­täi­si olla help­poa?

Oli ke­vät 2001, eli sama ke­vät, jona täy­tin vii­si vuot­ta. Mu­siik­ki­leik­ki­kou­lun opet­ta­ja jut­te­li äi­ti­ni kans­sa ja sa­noi viu­lun­soi­ton so­pi­van mie­les­tään mi­nul­le. Äi­ti­ni ei us­ko­nut kär­si­väl­li­syy­te­ni riit­tä­vän har­ras­tuk­seen, mut­ta in­nos­tuin itse aja­tuk­ses­ta niin pal­jon, että sain lo­pul­ta tah­to­ni läpi. Sa­man vuo­den syk­sy­nä aloi­tin soit­ta­mi­sen mu­siik­ki­o­pis­ton avoi­mel­la osas­tol­la, ja seu­raa­va­na ke­vää­nä pää­sin en­sim­mäi­sel­lä yrit­tä­mäl­lä si­säl­le mu­siik­ki­o­pis­toon.

Yli kym­me­nen vuo­den ta­kai­sia tun­nel­mia on vai­kea muis­taa, mut­ta us­kon­kin par­hai­den ko­ke­mus­ten ta­pah­tu­neen vii­meis­ten muu­ta­man vuo­den ai­ka­na. Soit­ta­mi­seen on aina kuu­lu­nut olen­nai­se­na osa­na esiin­ty­mi­nen ja omal­la koh­dal­la­ni myös paha esiin­ty­mis­jän­ni­tys, jon­ka voit­ta­mi­nen on aina suu­ri saa­vu­tus. Vaik­ka epä­on­nis­tu­mi­sia on vuo­sien var­rel­la ol­lut lu­kui­sia, ovat pääl­lim­mäi­se­nä mie­leen jää­neet kui­ten­kin on­nis­tu­mi­sen tun­teet. Yksi mie­leen­pai­nu­vim­mis­ta het­kis­tä seu­ra­si esiin­ty­mis­tä, jon­ka ai­ka­na tun­sin on­nis­tu­nee­ni ker­ran­kin niin, että on­nen­kyy­ne­leet ei­vät sen jäl­keen ol­leet kau­ka­na.

On ol­lut hie­noa huo­ma­ta, että soit­ta­mi­sel­la voi vai­kut­taa myös mui­hin kuin ai­no­as­taan it­seen­sä: sen li­säk­si, että voi soit­ta­mal­la il­men­tää omia tun­tei­taan, he­rät­tää tun­tei­ta myös kuu­li­jas­sa. Sain erään esiin­ty­mi­sen jäl­keen puo­li­tu­tul­ta­ni vies­tin, jos­sa hän ker­toi saa­neen­sa soi­tos­ta­ni upe­an elä­myk­sen ja kyy­ne­leet sil­mä­kul­miin­sa. Se oli luul­ta­vas­ti hie­noin pal­kin­to, jon­ka soi­tos­ta­ni olen kos­kaan saa­nut.

Mu­siik­ki­o­pis­to-opin­not ovat lop­pu­suo­ral­la, ja päät­tö­tut­kin­to lä­hes­tyy ko­vaa vauh­tia. En ole suun­ni­tel­lut mu­sii­kis­ta ai­na­kaan tois­tai­sek­si it­sel­le­ni am­mat­tia, mut­ta en ole aja­tus­ta vie­lä pois­kaan sul­ke­nut. Mu­sii­kis­ta on tul­lut mi­nul­le enem­män­kin elä­män­tapa kuin har­ras­tus, ja juu­ri sik­si us­kon viu­lun­soi­ton py­sy­vän olen­nai­se­na osa­na elä­mää­ni myös jat­kos­sa. Vaik­ka se vai­ke­aa oli­si­kin.