Olen aina pitänyt laulamisesta, mutta varsinkaan nuorempana en halunnut tehdä sitä julkisesti. Koulussa musiikkitunneilla porukassa rallattelu kyllä onnistui, mutta opettajan pyytäessä mukaan pienempään porukkaan laulamaan joulujuhlaan hiipi kauhu hiljaa sisääni. Enemmän ja vähemmän nihkeästi minut on kyllä mukaan saatu, ja joskus kysyin itsekin, saako tulla mukaan laulamaan, mutta siitä pidin pitkään kiinni, että yksin en sitten laula.
Ollessani kasiluokalla tapasin kerran ala-asteen opettajani kaupassa. Kuulumiset vaihdettuamme hän kysyi ”joko sä olet päästänyt lahjasi julkisuuteen, vai oletko vieläkin sellainen suihkulaulaja?”. Silloin totesin hänelle, että käyn laulutunneilla ja esiinnynkin silloin tällöin, mutta jokainen saa kuultuaan itse päättää, mikä olen. Nykyään miettiessäni lauluharrastustani palaan usein tuohon kysymykseen, olenko suihkulaulaja? Mutta eihän toisaalta suihkussa laulaminen ole sen huonompi harrastus kuin missään muuallakaan laulaminen. Ja useat meistä kyllä ”syyllistyvät” tähän toimintaan, hoilaavat suihkussa kuin viimeistä päivää luullen, ettei kukaan kuule. Ja nekin, jotka eivät suihkussa lauleskele, ovat varmasti villiintyneet joskus autoradion mukana.
Lauluharrastukseni historia alkoi ollessani kuusivuotias, jolloin äiti pisti minut kuoroon. Alkuvuosina harrastuksen jatkamisesta käytiin kyllä taistelua, mutta nyt on takana sitäkin taivalta jo kohta 11 vuotta. Kuhankeittäjät tarjosivat todellakin hyvän kasvupaikan arkailevalle laulajalle. Vaikka laulaminen ja esiintymiset jännittivät, niin kuorossa, isossa porukassa, ei tuntunut pahalta. Aloin nauttia laulamisesta yhä enemmän, ja kyllä, konsertitkin olivat aika kivoja!
13-vuotiaana olin kuitenkin uuden haasteen edessä, äiti ehdotti laulutuntien aloittamista. Mieli teki kovasti, mutta yksityistunnit tarkoittivat yksin laulamista, ja sitä, että joku kuuntelisi tarkasti, mitä hoilottelen. Lopulta olin ensimmäisellä tunnillani, ja lauloin tuskin kuiskausta kuuluvammin. Tutustuttuani paremmin opettajaani Esaan aloin laulaa kerta kerralta rohkeammin.
Siitä se sitten lähti. Ensiksi piti opetella uskaltaa laulamaan, ja sen jälkeen itse lauluharjoittelu onkin ollut mukavaa. Ensimmäinen esiintyminenkin tuli, yläasteella osallistuin koulun kuoron sekä bändin toimintaan ja lopulta lauloin kuorossa ensimmäisen sooloni. Jännitys ei tänä päivänäkään ole kadonnut mihinkään, ja olen todellakin monesti ennen esiintymistä ajatellut kuolevani, oli kyseessä sitten kuoron esitys tutussa porukassa tai yksinlaulu. Mutta ei sen jännityksen tarvitsekaan mihinkään hävitä, sen kanssa pitää oppia elämään.
Toki tämä harrastus on tuonut tielleni myös monia ikäviä tapahtumia ja asenteita, jotka saavat miettimään, pitäisikö todella vaan laulaa hoilotella suihkussa yksikseen. Ei ole kieltämättä kovin mieltäylentävää unohtaa laulun sanoja kesken esiintymisen tai hoilottaa täydelle salille niin väärin, että Rölli Riitasointukin olisi kauhuissaan. Ennakkoasenteista erinomaisia esimerkkejä ovat kaverieni heittämät kommentit esittämistäni kappaleista. Voi olla, ettei keskiaikainen klassinen teos ole mikään nykypäivän discohitti, mutta musiikkia sekin. Ja usein ne klassiset kappaleet ovat juuri niitä vaikeita, joita laulaja harjoittelee pitkiä aikoja, parhaassa tapauksessa useita kuukausia. Mutta ainakin kaikkein läheisimmät ystäväni ovat päässeet ennakkoasenteistaan eroon, ja todenneet, että vaikka esittäisin kappaleita, jotka eivät ole hittejä, ne voivat silti olla hyviä.
Laulaminen on kasvattanut minua monella tavalla ja tukenut itsetuntoani. Äsken mainitsemani esimerkit ovat olleet myös todellisia oppimisen paikkoja, jotka ovat viime kädessä auttaneet eteenpäin. Vaikka esiintymistilanteessa jokin virhe saattaa tuntua kamalalta, ei siihen maailma kaadu, ja virheen tehtyään ainakin tietää konkreettisesti, mitä pitää vielä harjoitella. Eikä kohtaamistani asenteista ja kommenteistakaan ole juuri haittaa ollut, päinvastoin ne ovat opettaneet minulle, että laulan ja esitän sitä mikä hyvältä tuntuu. Toki asenteet myös muistuttavat siitä, että jos aikoo jotakin esittää, niin täytyy miettiä, kenelle aikoo esittää. On hyvä tietää, ettei sama ohjelmisto sovi välttämättä koulun kevätjuhlaan ja kirkossa pidettävään hartaustilaisuuteen. Monipuolisuus on siis myös yksi oppimistani läksyistä.
Pitkäjänteisyys on myös tärkeä osa lauluharjoittelua, ja sekä urheilua että laulua harrastaneena voin kertoa, että ne ovat hyvinkin vertailukelpoisia lajeja keskenään. Samalla tavalla kuin urheilijan on harjoiteltava ahkerasti pitääkseen taitojaan yllä ja kehittääkseen niitä, on myös laulamisen eteen tehtävä paljon töitä. Ja samaan tapaan kuin urheilija saattaa tähdätä pitkän ajan yksiin kilpailuihin ja yhteen suoritukseen, myös laulaja harjoittelee yhtä kappaletta tai yhtä esiintymistä varten monen monta pitkää tuntia. Ja molemmat huomaavat myös aika ajoin suorituksia tehdessään, että kokonaisuus on parantunut kovan työn tuloksena. Kaikissa lajeissa on omat tavoitteensa, ja kun ne saavuttaa, kokee yleensä jotain sellaista, mikä saa ymmärtämään, miksi tätä lajiaan harjoittaa. Ensimmäinen saavutus on se, että uskaltaa lähteä tavoittelemaan päämääräänsä, on se sitten jonkin laulun esittäminen tai urheilukilpailu. Yleensä jo suoritusta tehdessään kokee, että nyt meni hyvin ja tavoite on saavutettu, mutta myös jälkeenpäin tuleva palaute ja kannustus ovat tärkeä osa saavutusta.
Esiintymiset ovat itselleni nykyisin tärkeitä tapahtumia, vaikka en liittäisikään jokaiseen niistä mitään suuria tavoitteita. Jotkut kokevat, että esimerkiksi minulla on tarve esiintyä päästäkseni näyttämään, kuinka hyvin osaan laulaa. Ja kyllä, sekin on yksi osa esiintymisen hienoutta, että voi näyttää, mitä on oppinut, mutta mielestäni tärkeämpää on esiintymisissä välittyvä tunnelma. Olen aina tiennyt, että kuulijat saavat konserteista ja musiikkiesityksistä paljon itselleen, mutta esiintymisten karttuessa olen hämmästynyt sitä, minkä itse esiintyjä tilanteesta saakaan. Täydellisenä esiintymisenä pitäisin sellaista, jossa minun ja yleisön välille muodostuu vuorovaikutus. Ei siis sellainen, joka festareilla syntyy esim. artistin ja yleisön vuorottelevien huudahdusten vaikutuksesta, vaan sellainen vuorovaikutus, jossa molemmat osapuolet ovat vahvasti läsnä, minä laulullani ja yleisö kuuntelullaan. Ja niin typerältä kuin se kuulostaakin, niin sieltä yleisöstä esityksen tuottama olo heijastuu esiintyjälle, joka saa siitä täysin oikeutetusti nauttia. Ja jos välittyvä tunnelma on hyvä, esitys on yksinkertaisesti mennyt nappiin. Nämä hetket ovat niitä, jotka vastaavat kysymykseen ”miksi laulat?”. Onnistuneen esityksen jälkeinen euforia on parempaa kuin suklaa, ja minut tuntevat tietävät, että mielestäni suklaa on parasta kaikessa.
Tällä kaikella haluan paitsi kertoa, millainen harrastus laulu on minulle ja mitä se vaatii, niin myös sen, että jos tykkää laulaa suihkussa ollessa tai autossa radion mukana, niin pitää antaa mennä! ”Hoilaa täydestä perseestä”, niin kuin siskoni sanoisi. Eli täysillä vaan. Ja jos haluaa laajentaa harrastusympäristöä, pitää niin tehdä. Jokainen voi, ja se joka haluaa, pystyy myös. Kaikki eivät välttämättä halua esiintyä suurilla lavoilla sen enempää kuin pienilläkään, eivätkä ne olekaan jokaiselle se oikea paikka. Eikä tarvitse olla musiikkinero harrastaakseen musiikkia. Tunnustettakoon, etten minäkään osaa edes lukea nuotteja juuri sen enempää, kuin että viivaston yläpuolella on korkeat äänet ja alapäässä matalat. Omasta halusta löytyy jokaisella aineksia unelmiensa elämiseen.
Forssan yhteislyseon vuosijulkaisu2013-20143.5.2014