Suihkulaulajan unelmaa

Olen aina pi­tä­nyt lau­la­mi­ses­ta, mut­ta var­sin­kaan nuo­rem­pa­na en ha­lun­nut teh­dä sitä jul­ki­ses­ti. Kou­lus­sa mu­siik­ki­tun­neil­la po­ru­kas­sa ral­lat­te­lu kyl­lä on­nis­tui, mut­ta opet­ta­jan pyy­tä­es­sä mu­kaan pie­nem­pään po­ruk­kaan lau­la­maan jou­lu­juh­laan hii­pi kau­hu hil­jaa si­sää­ni. Enem­män ja vä­hem­män nih­ke­äs­ti mi­nut on kyl­lä mu­kaan saa­tu, ja jos­kus ky­syin it­se­kin, saa­ko tul­la mu­kaan lau­la­maan, mut­ta sii­tä pi­din pit­kään kiin­ni, että yk­sin en sit­ten lau­la.

Ol­les­sa­ni kasiluokalla ta­pa­sin ker­ran ala-as­teen opet­ta­ja­ni kau­pas­sa. Kuu­lu­mi­set vaih­det­tu­am­me hän ky­syi ”joko sä olet pääs­tä­nyt lah­ja­si jul­ki­suu­teen, vai olet­ko vie­lä­kin sel­lai­nen suih­ku­lau­la­ja?”. Sil­loin to­te­sin hä­nel­le, että käyn lau­lu­tun­neil­la ja esiin­nyn­kin sil­loin täl­löin, mut­ta jo­kai­nen saa kuul­tu­aan itse päät­tää, mikä olen. Ny­ky­ään miet­ties­sä­ni lau­lu­har­ras­tus­ta­ni pa­laan usein tuo­hon ky­sy­myk­seen, olen­ko suih­ku­lau­la­ja? Mut­ta ei­hän toi­saal­ta suih­kus­sa lau­la­mi­nen ole sen huo­nom­pi har­ras­tus kuin mis­sään muu­al­la­kaan lau­la­mi­nen. Ja use­at meis­tä kyl­lä ”syyl­lis­ty­vät” tä­hän toi­min­taan, hoi­laa­vat suih­kus­sa kuin vii­meis­tä päi­vää luul­len, et­tei ku­kaan kuu­le. Ja ne­kin, jot­ka ei­vät suih­kus­sa lau­les­ke­le, ovat var­mas­ti vil­liin­ty­neet jos­kus auto­ra­di­on mu­ka­na.

Lau­lu­har­ras­tuk­se­ni his­to­ria al­koi ol­les­sa­ni kuu­si­vuo­ti­as, jol­loin äiti pis­ti mi­nut kuo­roon. Alku­vuo­si­na har­ras­tuk­sen jat­ka­mi­ses­ta käy­tiin kyl­lä tais­te­lua, mut­ta nyt on ta­ka­na si­tä­kin tai­val­ta jo koh­ta 11 vuot­ta. Ku­han­keit­tä­jät tar­jo­si­vat to­del­la­kin hy­vän kas­vu­pai­kan ar­kai­le­val­le lau­la­jal­le. Vaik­ka lau­la­mi­nen ja esiin­ty­mi­set jän­nit­ti­vät, niin kuo­ros­sa, isos­sa po­ru­kas­sa, ei tun­tu­nut pa­hal­ta. Aloin naut­tia lau­la­mi­ses­ta yhä enem­män, ja kyl­lä, kon­ser­tit­kin oli­vat aika ki­vo­ja!

13-vuotiaana olin kui­ten­kin uu­den haas­teen edes­sä, äiti eh­dot­ti lau­lu­tun­tien aloit­ta­mis­ta. Mie­li teki ko­vas­ti, mut­ta yk­si­tyis­tun­nit tar­koit­ti­vat yk­sin lau­la­mis­ta, ja sitä, että joku kuun­te­li­si tar­kas­ti, mitä hoi­lot­te­len. Lo­pul­ta olin en­sim­mäi­sel­lä tun­nil­la­ni, ja lau­loin tus­kin kuis­kaus­ta kuu­lu­vam­min. Tu­tus­tut­tu­a­ni pa­rem­min opet­ta­jaa­ni Esaan aloin lau­laa ker­ta ker­ral­ta roh­ke­am­min.

Sii­tä se sit­ten läh­ti. En­sik­si piti ope­tel­la us­kal­taa lau­la­maan, ja sen jäl­keen itse lau­lu­har­joit­te­lu on­kin ol­lut mu­ka­vaa. En­sim­mäi­nen esiin­ty­mi­nen­kin tuli, ylä­as­teel­la osal­lis­tuin kou­lun kuo­ron sekä bän­din toi­min­taan ja lo­pul­ta lau­loin kuo­ros­sa en­sim­mäi­sen soo­lo­ni. Jän­ni­tys ei tänä päi­vä­nä­kään ole ka­don­nut mi­hin­kään, ja olen to­del­la­kin mo­nes­ti en­nen esiin­ty­mis­tä aja­tel­lut kuo­le­va­ni, oli ky­sees­sä sit­ten kuo­ron esi­tys tu­tus­sa po­ru­kas­sa tai yk­sin­lau­lu. Mut­ta ei sen jän­ni­tyk­sen tar­vit­se­kaan mi­hin­kään hä­vi­tä, sen kans­sa pi­tää op­pia elä­mään.

Toki tämä har­ras­tus on tuo­nut tiel­le­ni myös mo­nia ikä­viä ta­pah­tu­mia ja asen­tei­ta, jot­ka saa­vat miet­ti­mään, pi­täi­si­kö to­del­la vaan lau­laa hoi­lo­tel­la suih­kus­sa yk­sik­seen. Ei ole kiel­tä­mät­tä ko­vin mieltäylentävää unoh­taa lau­lun sa­no­ja kes­ken esiin­ty­mi­sen tai hoi­lot­taa täy­del­le sa­lil­le niin vää­rin, että Rölli Rii­ta­soin­tu­kin oli­si kau­huis­saan. En­nak­ko­a­sen­teis­ta erin­o­mai­sia esi­merk­ke­jä ovat ka­ve­rie­ni heit­tä­mät kom­men­tit esit­tä­mis­tä­ni kap­pa­leis­ta. Voi olla, et­tei kes­ki­ai­kai­nen klas­si­nen teos ole mi­kään nyky­päi­vän discohitti, mut­ta mu­siik­kia se­kin. Ja usein ne klas­si­set kap­pa­leet ovat juu­ri nii­tä vai­kei­ta, joi­ta lau­la­ja har­joit­te­lee pit­kiä ai­ko­ja, par­haas­sa ta­pauk­ses­sa usei­ta kuu­kau­sia. Mut­ta ai­na­kin kaik­kein lä­hei­sim­mät ys­tä­vä­ni ovat pääs­seet en­nak­ko­a­sen­teis­taan eroon, ja to­den­neet, että vaik­ka esit­täi­sin kap­pa­lei­ta, jot­ka ei­vät ole hit­te­jä, ne voi­vat sil­ti olla hy­viä.

Lau­la­mi­nen on kas­vat­ta­nut mi­nua mo­nel­la ta­val­la ja tu­ke­nut itse­tun­to­a­ni. Äs­ken mai­nit­se­ma­ni esi­mer­kit ovat ol­leet myös to­del­li­sia op­pi­mi­sen paik­ko­ja, jot­ka ovat vii­me kä­des­sä aut­ta­neet eteen­päin. Vaik­ka esiin­ty­mis­ti­lan­tees­sa jo­kin vir­he saat­taa tun­tua ka­ma­lal­ta, ei sii­hen maa­il­ma kaa­du, ja vir­heen teh­ty­ään ai­na­kin tie­tää konk­reet­ti­ses­ti, mitä pi­tää vie­lä har­joi­tel­la. Eikä koh­taa­mis­ta­ni asen­teis­ta ja kom­men­teis­ta­kaan ole juu­ri hait­taa ol­lut, päin­vas­toin ne ovat opet­ta­neet mi­nul­le, että lau­lan ja esi­tän sitä mikä hy­väl­tä tun­tuu. Toki asen­teet myös muis­tut­ta­vat sii­tä, että jos ai­koo jo­ta­kin esit­tää, niin täy­tyy miet­tiä, ke­nel­le ai­koo esit­tää. On hyvä tie­tää, et­tei sama oh­jel­mis­to sovi vält­tä­mät­tä kou­lun ke­vät­juh­laan ja kir­kos­sa pi­det­tä­vään har­taus­ti­lai­suu­teen. Moni­puo­li­suus on siis myös yksi op­pi­mis­ta­ni läk­syis­tä.

Pit­kä­jän­tei­syys on myös tär­keä osa lau­lu­har­joit­te­lua, ja sekä ur­hei­lua että lau­lua har­ras­ta­nee­na voin ker­toa, että ne ovat hy­vin­kin ver­tai­lu­kel­poi­sia la­je­ja kes­ke­nään. Sa­mal­la ta­val­la kuin ur­hei­li­jan on har­joi­tel­ta­va ah­ke­ras­ti pi­tääk­seen tai­to­jaan yllä ja ke­hit­tääk­seen nii­tä, on myös lau­la­mi­sen eteen teh­tä­vä pal­jon töi­tä. Ja sa­maan ta­paan kuin ur­hei­li­ja saat­taa täh­dä­tä pit­kän ajan yk­siin kil­pai­lui­hin ja yh­teen suo­ri­tuk­seen, myös lau­la­ja har­joit­te­lee yhtä kap­pa­let­ta tai yhtä esiin­ty­mis­tä var­ten mo­nen mon­ta pit­kää tun­tia. Ja mo­lem­mat huo­maa­vat myös aika ajoin suo­ri­tuk­sia teh­des­sään, että ko­ko­nai­suus on pa­ran­tu­nut ko­van työn tu­lok­se­na. Kai­kis­sa la­jeis­sa on omat ta­voit­teen­sa, ja kun ne saa­vut­taa, ko­kee yleen­sä jo­tain sel­lais­ta, mikä saa ym­mär­tä­mään, mik­si tätä la­ji­aan har­joit­taa. En­sim­mäi­nen saa­vu­tus on se, että us­kal­taa läh­teä ta­voit­te­le­maan pää­mää­rään­sä, on se sit­ten jon­kin lau­lun esit­tä­mi­nen tai ur­hei­lu­kil­pai­lu. Yleen­sä jo suo­ri­tus­ta teh­des­sään ko­kee, että nyt meni hy­vin ja ta­voi­te on saa­vu­tet­tu, mut­ta myös jäl­keen­päin tu­le­va pa­lau­te ja kan­nus­tus ovat tär­keä osa saa­vu­tus­ta.

Esiin­ty­mi­set ovat it­sel­le­ni ny­kyi­sin tär­kei­tä ta­pah­tu­mia, vaik­ka en liit­täi­si­kään jo­kai­seen niis­tä mi­tään suu­ria ta­voit­tei­ta. Jot­kut ko­ke­vat, että esi­mer­kik­si mi­nul­la on tar­ve esiin­tyä pääs­täk­se­ni näyt­tä­mään, kuin­ka hy­vin osaan lau­laa. Ja kyl­lä, se­kin on yksi osa esiin­ty­mi­sen hie­nout­ta, että voi näyt­tää, mitä on op­pi­nut, mut­ta mie­les­tä­ni tär­ke­äm­pää on esiin­ty­mi­sis­sä vä­lit­ty­vä tun­nel­ma. Olen aina tien­nyt, että kuu­li­jat saa­vat kon­ser­teis­ta ja mu­siik­ki­e­si­tyk­sis­tä pal­jon it­sel­leen, mut­ta esiin­ty­mis­ten kart­tu­es­sa olen häm­mäs­ty­nyt sitä, min­kä itse esiin­ty­jä ti­lan­tees­ta saa­kaan. Täy­del­li­se­nä esiin­ty­mi­se­nä pi­täi­sin sel­lais­ta, jos­sa mi­nun ja ylei­sön vä­lil­le muo­dos­tuu vuo­ro­vai­ku­tus. Ei siis sel­lai­nen, joka fes­ta­reil­la syn­tyy esim. ar­tis­tin ja ylei­sön vuo­rot­te­le­vien huu­dah­dus­ten vai­ku­tuk­ses­ta, vaan sel­lai­nen vuo­ro­vai­ku­tus, jos­sa mo­lem­mat osa­puo­let ovat vah­vas­ti läs­nä, minä lau­lul­la­ni ja ylei­sö kuun­te­lul­laan. Ja niin ty­pe­räl­tä kuin se kuu­los­taa­kin, niin siel­tä ylei­sös­tä esi­tyk­sen tuot­ta­ma olo hei­jas­tuu esiin­ty­jäl­le, joka saa sii­tä täy­sin oi­keu­te­tus­ti naut­tia. Ja jos vä­lit­ty­vä tun­nel­ma on hyvä, esi­tys on yk­sin­ker­tai­ses­ti men­nyt nap­piin. Nämä het­ket ovat nii­tä, jot­ka vas­taa­vat ky­sy­myk­seen ”mik­si lau­lat?”. On­nis­tu­neen esi­tyk­sen jäl­kei­nen eu­fo­ria on pa­rem­paa kuin suk­laa, ja mi­nut tun­te­vat tie­tä­vät, että mie­les­tä­ni suk­laa on pa­ras­ta kai­kes­sa.

Täl­lä kai­kel­la ha­lu­an pait­si ker­toa, mil­lai­nen har­ras­tus lau­lu on mi­nul­le ja mitä se vaa­tii, niin myös sen, että jos tyk­kää lau­laa suih­kus­sa ol­les­sa tai au­tos­sa ra­di­on mu­ka­na, niin pi­tää an­taa men­nä! ”Hoi­laa täy­des­tä per­sees­tä”, niin kuin sis­ko­ni sa­noi­si. Eli täy­sil­lä vaan. Ja jos ha­lu­aa laa­jen­taa har­ras­tus­ym­pä­ris­töä, pi­tää niin teh­dä. Jo­kai­nen voi, ja se joka ha­lu­aa, pys­tyy myös. Kaik­ki ei­vät vält­tä­mät­tä ha­lua esiin­tyä suu­ril­la la­voil­la sen enem­pää kuin pie­nil­lä­kään, ei­vät­kä ne ole­kaan jo­kai­sel­le se oi­kea paik­ka. Eikä tar­vit­se olla mu­siik­ki­nero har­ras­taak­seen mu­siik­kia. Tun­nus­tet­ta­koon, et­ten mi­nä­kään osaa edes lu­kea nuot­te­ja juu­ri sen enem­pää, kuin että vii­vas­ton ylä­puo­lel­la on kor­ke­at ää­net ja ala­pääs­sä ma­ta­lat. Omas­ta ha­lus­ta löy­tyy jo­kai­sel­la ai­nek­sia unel­mien­sa elä­mi­seen.

My Heart Will Go On Cover