Illan virkku, aamun torkku

Olen torkuttamisen maa­il­man­mes­ta­ri. Tun­nen kei­not lait­taa it­se­ni val­miik­si vii­des­sä mi­nuu­tis­sa. Uh­maan pe­lot­to­mas­ti väi­tet­tä päi­vän tär­keim­mäs­tä ate­ri­as­ta. En kaih­da aja­tus­ta har­jaa­mat­to­mis­ta hiuk­sis­ta, unoh­de­tus­ta pe­naa­lis­ta, eri­pa­ri­sis­ta su­kis­ta. Juok­sen no­pe­am­min kuin Usain Bolt, kun kyse on aa­mun vii­mei­ses­tä bus­sis­ta. Tie­dän sen tun­teen päi­vän en­sim­mäi­sel­lä ma­te­ma­tii­kan­tun­nil­la, kun pie­ni sir­kus­a­pi­na lyö lau­ta­sia yh­teen pään si­säl­lä.

Nyky-yh­teis­kun­ta ei ar­moa anna eikä sää­liä tun­ne. On nous­ta­va kuu­del­ta aa­mul­la ylös, ulos ja len­kil­le, muu­ten­han me­nee lei­maa­maan it­sen­sä val­lan saa­mat­to­mak­si löy­säi­li­jäk­si, jol­le oma­tun­non ääni ei mer­kit­se mi­tään. Myös Kyös­ti Nie­me­lä ni­me­ää ko­lum­nis­saan Ai­kai­nen lin­tu ei len­nä pi­dem­mäl­le (HS 23.9.2012) myö­häi­seen työn­te­koon ylei­ses­ti lii­tet­ty­jä us­ko­muk­sia: ”työ­nar­ko­ma­ni­aa, huo­noa elä­män­hal­lin­taa, or­ga­ni­saa­ti­o­ky­vyt­tö­myyt­tä, epä­so­si­aa­li­suut­ta.” Juu­ri näin. Jos työn­teko al­kaa mait­taa vas­ta puo­len­päi­vän jäl­keen, saa hel­pos­ti ot­saan­sa lais­kan, piit­taa­mat­to­man ja it­sek­kään työn­te­ki­jän lei­man.

Aamu-uni­suus riip­puu gee­neis­tä, ku­ten Nie­me­lä­kin to­te­aa ko­lum­nis­saan. Tä­män li­säk­si tut­ki­muk­set osoit­ta­vat nuk­ku­maan­meno­ajan siir­ty­vän myö­hem­mäk­si tei­ni-iäs­sä. Ei siis mi­kään ihme, että olen huo­man­nut kou­lu­lais­ten sil­män­a­lus­ten al­ka­van tum­men­tua vuo­si vuo­del­ta ylä­as­teel­le siir­ty­mi­sen jäl­keen sa­mal­la, kun päi­vän en­sim­mäi­sil­lä oppi­tun­neil­la val­lit­se­va tun­nel­ma al­kaa las­kea ka­tos­ta roik­ku­vis­ta lois­te­put­ki­va­lai­si­mis­ta jon­ne­kin pul­pet­tien pur­kan­tuok­suis­ten kan­nen­a­lus­ten ta­sol­le. Tui­jot­ta­vat kat­seet ja no­pe­aa, her­mos­tu­nut­ta ryt­miä na­put­ta­vat pä­ki­ät­kin sen ker­to­vat – tei­nit ei­vät ole par­haim­mil­laan aa­mui­sin.

Kuu­lun itse aamu­tork­kui­hin, joil­le he­rä­tys­kel­lon pi­ri­nä ylit­tää är­syt­tä­vyy­des­sään jopa pö­lyn­i­mu­rin ja palo­hä­lyt­ti­men ja jol­le sän­gys­tä nou­se­mi­nen on joka-aa­mui­nen tais­te­lu mi­nuut­te­ja vas­taan ja kuin dra­maat­tis­ta saip­pu­a­oop­pe­raa. ”Mut­ta beibi, ulko­maa­ilma on kyl­mä”, kuu­len sän­ky­ni ane­le­van py­ris­tel­les­sä­ni irti pei­ton ja tyy­nyn vas­tus­ta­mat­to­mas­ta läm­mös­tä. Ha­lu­ai­sin­kin mie­luum­min ko­ros­taa sitä tosi­a­si­aa, että aamu­tork­kuus te­kee mi­nus­ta sa­mal­la ilta­vir­kun. Sen, jota ilta­päi­vä­leh­tien jul­kai­se­mat tut­ki­muk­set ku­vaa­vat luo­vak­si, oma­pe­räi­sek­si ja idea­rik­kaak­si per­soo­nak­si. Saan siis pais­ta­tel­la sii­nä to­del­li­suu­des­sa, että vaik­ka aamu­tun­tien ope­tuk­set in­teg­raa­li­las­ken­nas­ta ei­vät up­po­a­kaan kal­loo­ni, kir­joi­tan yö­ai­kaan lyö­mät­tö­miä teks­ti­tai­don­vas­tauk­sia, maa­laan mes­ta­ril­li­sia maa­lauk­sia ja saan ne­rok­kais­ta ide­oi­ta kos­kien yh­teis­kun­ta­opin tut­kiel­man kan­si­leh­den aset­te­lua.

Ku­ten Nie­me­lä to­te­aa ko­lum­nis­saan, myös itse toi­von, että jo­na­kin päi­vä­nä hy­vin­voin­ti­yh­teis­kun­tam­me kas­va­tit voi­vat aset­taa he­rä­tys­kel­lon­sa puo­li kuu­den si­jas­ta yh­dek­sään (plus pari tork­kua) il­man, että sii­tä tule po­tea huo­noa oma­tun­toa. Sil­lä vaik­ka ai­kai­nen lin­tu ehkä nap­paa­kin ma­don, myö­häi­nen mato ei jou­du kos­kaan syö­dyk­si.