Istun pulpetissa takki päällä ja palelen. Silmäluomeni eivät tahdo millään pysyä auki. Edessäni lojuva tyhjä konseptiarkki kirkuu täyttä kurkkua kuin tuskissaan. Se kärsii omasta tyhjyydestään, eivätkä aivoni voi muuta kuin tuhahtaa: “Anteeksi nyt vain, mutta mekin olemme vielä tyhjät.” Hurraa kahdeksan aamuille.
Entä jos äidinkielen preliminäärikoe olisikin ollut vasta iltapäivällä? Entä jos koulu ylipäätään alkaisi aina vasta aamukymmenen jälkeen? Mieleni laitamilla kummittelee ikävä pieni ajatus siitä, että olisin saattanut pärjätä tässäkin kokeessa paremmin, jos olisin saanut ensin herätä kunnolla. Mutta ei, yhteiskunta haluaa väen vängällä nousta edelleen yhtä aikaa erinäisten kanalintujen kanssa. Ilmeisesti valtaosa kansasta ei muista, etteivät kukot ole enää ainoita olemassa olevia herätyskelloja. Missä ovat aamu-unisten oikeudet?
Vuosisatoja aamu-unisia on syytetty laiskuudesta, saamattomuudesta ja jopa edesvastuuttomuudesta. Aamuvirkkuinen massa marmattaa, että uneliaiden yksilöiden pitäisi vain ottaa itseään niskasta kiinni ja ryhdistäytyä. “Jos et tee tuolle asenneongelmaisen elämäntavallesi jotain, sinusta ei tule ikinä yhtään mitään”, paasasi ala-asteen aikainen opettajanikin. Hän ei voinut käsittää sitä, että jotkut voivat oikeasti olla parhaimmillaan vasta iltapäivällä tai illalla.
Enää ei kuitenkaan tarvitse potea omantunnontuskia “huonon asenteen” takia. Kyösti Niemelä kertoo kolumnissaan Aikainen lintu ei lennä pidemmälle (Helsingin Sanomat 23.9.2012), että aamu-unisuutta ei voi enää pistää pelkän asenteen, elämäntavan tai motivaatio-ongelman piikkiin. Kaikkien aivot eivät vain toimi aikaisin aamusta, ja siihen on löydetty ihan geneettisiäkin syitä. “Aamu-unisuus — on synnynnäinen ominaisuus”, valaisee Niemelä. Aamutorkkuisuuden kanssa painiskelevalle ihmiselle tämä on huojentava tieto, vaikkei se kovin paljoa lohdutakaan silloin, kun jotain pitäisi saada aikaan ennen lounasaikaa ja ajatukset ryömivät laiskiaisen nopeudella. Yhteiskunta kuitenkin toimii tiettyyn aikaan, eikä sille voi mitään.
Yhteisön täytyy kuunnella tietenkin enemmistön etuja, mutta olisiko muutama tunti liikaa vaadittu? Maailma ei varmaankaan kaatuisi, vaikka työläiset ja koululaiset nousisivat ahertamaan vasta kymmeneksi tai edes yhdeksäksi. Monissakaan töissä ei ole merkitystä sillä, mihin aikaan päivästä työ on tehty. Niissä töissä, jotka eivät vaadi kaikkien työntekijöiden läsnäoloa samaan aikaan työpaikalla, voisi käyttää enemmän vuorottelua. Aamuvirkut tulisivat aikaisin aamusta töihin ja pääsisivät aikaisin iltapäivällä kotiin, aamutorkut taas saapuisivat vasta aamupäivällä ja työskentelisivät myöhempään iltapäivällä ja illalla. Työskentely olisi tehokkaampaakin.Aamu-uniset saavat paremmin tulosta aikaiseksi, kunhan ovat ensin heränneet kunnolla. Käytännössä siis vasta lounaan jälkeen.
Aamu-uniset ovat valitettavan väärinymmärrettyjä. Jos toimistotyöntekijällä on silmät ristissä kello kahdeksan maanantaipalaverissa, ei se välttämättä tarkoita sitä, että hänen viikonloppunsa olisi sujunut turhankin railakkaissa merkeissä. Aamuluennolla haukotteleva yliopisto-opiskelija ei välttämättä pidä professorin selostusta tylsänä. Monesti kanssatyöläiset ja -opiskelijat langettavat paheksuvia katseita aamupäivän nuokkujia kohti eikä heidän mieliinsä edes juolahda, että aamu-unisen väsymystila tuntuu vähintäänkin yhtä raskaalta kuin aamuvirkun iltaväsymys.
Aamuväsymys saattaa olla paljon voimakkaampikin kuin iltaväsymys.
Juuri tämä väärinymmärrys olisi hyvä saada korjattua. Ei kyseessä tietenkään ole mikään maailmaa mullistava vääryys, eikä yhteiskunnan tarvitse aamu-unisten takia muuttua tai hidastua. Toivon vain, että ihmiset noudattaisivat nykyään niin merkittävää hyvettä, erilaisuuden hyväksymistä. Toivon, että aamu-unisuutta kohdeltaisiin sellaisena kuin se Niemelänkin mukaan on: Ominaisuutena. Ei vikana.