Minä, herra Lagercrantz ja lukeminen

”Lu­ke­mi­nen on näyt­tä­mö, jol­la kir­jai­li­ja ja lu­ki­ja yh­des­sä esit­tä­vät mie­li­ku­vi­tus­näy­tel­män. – Kir­jai­li­jan ohel­la myös lu­ki­ja luo. Hyvä kir­jai­li­ja on sii­tä tie­toi­nen ja kut­suu lu­ki­jan yh­teis­työ­hön.” Näin kir­joit­taa Olof La­ger­crantz te­ok­ses­saan Lu­ke­mi­sen ja kir­joit­ta­mi­sen tai­dos­ta. Ja ke­nes­tä­pä oli­si vas­taan väit­tä­mään? Lu­ke­mi­nen on ai­nut­laa­tui­nen pro­ses­si, jos­sa lu­ki­ja saa eri­tyis­laa­tui­sen yh­tey­den kir­joit­ta­jaan. Pie­net mer­kit pa­pe­ril­la avaa­vat lu­ki­jal­le oven kir­jai­li­jan maa­il­maan ja pal­jas­ta­vat hä­nel­le vih­jei­tä kir­jai­li­jan aja­tus­maa­il­mas­ta, ko­ke­muk­sis­ta ja tun­teis­ta. Kli­seis­tä, mut­ta tot­ta.

Ala-as­teel­la olin ken­ties paik­ka­kun­ta­ni ko­vin fan­ta­si­a­kir­jal­li­suu­den asi­an­tun­ti­ja, ai­na­kin omas­ta mie­les­tä­ni. Jos katu-us­kot­ta­vuut­ta mi­tat­tai­siin Ur­su­la Le Gui­nin Maa­meri-sar­jan tie­tä­myk­sen pe­rus­teel­la, oli­sin kiis­tat­ta ol­lut paik­ka­kun­ta­ni yli­voi­mai­ses­ti ko­vin nel­jäs­luok­ka­lai­nen. Sii­nä iäs­sä lu­ke­mi­nen oli jän­nit­tä­vää ja kiin­nos­ta­vaa, se oli joi­den­kin mie­les­tä jopa siis­tiä. Se oli täy­del­li­nen har­ras­tus kal­tai­sel­le­ni omis­sa maa­il­mois­saan viih­ty­neel­le, ujol­le lap­sel­le. Jos­sa­kin vai­hees­sa lu­ke­mi­nen ei sit­ten ol­lut­kaan enää hie­noa. Ylä­as­teel­la pää­dyim­me ka­ve­ri­pii­ris­säm­me vä­hi­tel­len sii­hen joh­to­pää­tök­seen, että lu­ke­mi­nen oli pää­osin nört­tien hom­maa. En tie­ten­kään ha­lun­nut erot­tua jou­kos­ta, jo­ten lu­ke­mi­nen lo­pah­ti. Vas­ta lu­ki­os­sa aloin jäl­leen lu­kea kir­jo­ja va­paa-ajal­la­ni.

Yksi lu­ke­mi­sen par­hais­ta puo­lis­ta on se, että lu­kies­sa tun­tee te­ke­vän­sä jo­tain edes hie­man ke­hit­tä­vää ja hyö­dyl­lis­tä. Vaik­ka nau­tin­kin elo­ku­vien kat­se­le­mi­ses­ta ja tie­to­kone­pe­lien pe­laa­mi­ses­ta, tun­nen nii­den pa­ris­sa usein hui­jaa­va­ni it­se­ä­ni, tuh­laa­va­ni ai­nut­laa­tuis­ta ai­kaa­ni maan pääl­lä jo­hon­kin tur­haan ja mer­ki­tyk­set­tö­mään. Lu­kies­sa tämä tun­ne py­syy suu­rim­mak­si osak­si ajas­ta loi­tol­la. Vaik­ka lu­ke­mis­ta ei lo­puk­si mi­tään hyö­tyä oli­si­kaan (mitä pi­dän kyl­lä­kin ää­rim­mäi­sen epä­to­den­nä­köi­se­nä), hui­jaan­pa­han it­se­ä­ni ai­na­kin on­nis­tu­nees­ti.

Lu­ke­mi­nen aut­taa ir­rot­tau­tu­maan ar­jes­ta ja kai­kes­ta sii­hen liit­ty­vis­tä tus­kal­li­sen nor­maa­leis­ta on­gel­mis­ta. Lu­ke­mi­nen vaa­tii lu­ki­jal­ta lä­hes koko­nais­val­tais­ta kes­kit­ty­mis­tä, jo­ten se on vie­lä­pä erit­täin te­ho­kas tapa ir­rot­taa aja­tuk­set näis­tä mur­heis­ta. Toi­saal­ta lu­ke­mi­nen aut­taa myös ym­mär­tä­mään omaa elä­mää, aja­tuk­sia ja tun­tei­ta an­ta­mal­la lu­ki­jal­le jo­tain, jo­hon sa­mais­tua. La­ger­crant­zin sa­noin: ”Hyvä kir­ja an­taa lu­ki­jan tun­tea, että lu­em­me omas­ta ko­ke­muk­ses­tam­me. Kun kir­jal­li­suus on par­haim­mil­laan, meis­tä tun­tuu, että äk­kiä muis­tam­me jo­tain tär­ke­ä­tä, jon­ka olem­me tien­neet mut­ta unoh­ta­neet.”

Lu­ke­mi­nen ei tie­ten­kään ra­joi­tu ai­no­as­taan kir­jal­li­suu­den lu­ke­mi­seen, vaan se kul­kee mu­ka­na ar­jes­sam­me. Ar­jen lu­ke­mi­nen on so­pi­muk­sen pie­nen­pie­nen prän­tin tii­rai­lua, ko­kee­seen pänt­tää­mis­tä ja Tar­jous­ta­lon mai­nos­leh­ti­ses­sä esiin­ty­vil­le yh­dys­sana­vir­heil­le voi­vot­te­lua. Ih­mi­set lu­ke­vat aamu­kah­vin ää­rel­lä päi­vän leh­den tai se­lai­le­vat uu­ti­sia in­ter­ne­tis­tä, jot­ta py­syi­si­vät pe­ril­lä maa­il­man mer­kit­tä­vis­tä ja vä­hem­män mer­kit­tä­vis­tä ta­pah­tu­mis­ta. Ar­jen lu­ke­mi­nen on huo­maa­ma­ton­ta ja usein tie­dos­ta­mat­to­man ru­tii­nin­o­mais­ta. Tä­män vuok­si ar­jen lu­ke­mi­nen on­kin usein var­sin har­maa­ta ja tyl­sää, eikä se ko­vin­kaan usein lu­ki­jal­le suu­ria tai mul­lis­ta­via elä­myk­siä tar­jo­a­kaan. Tai jos tar­jo­aa, niin har­vem­min po­si­tii­vi­sia sel­lai­sia. Täs­tä huo­li­mat­ta lu­ke­mi­nen on etu­oi­keus, joka ei kaik­ki­al­la maa­il­mas­sa ole sa­man­lai­nen it­ses­tään­sel­vyys kuin Suo­mes­sa. Täl­lä asi­al­la on ta­pa­na mo­nil­ta usein unoh­tua.

Nel­jäs­luok­ka­lai­sel­le mi­näl­le­ni lu­ke­mi­nen oli kei­no pa­e­ta ma­sen­ta­vas­ta elä­mäs­tä­ni Keski-Maan met­siin. Ny­ky­ään lu­ke­mi­nen on mi­nul­le mu­ka­va har­ras­tus. Se on aina ol­lut kei­no löy­tää jo­tain, jo­hon sa­mais­tua. Se on esil­lä elä­mäs­säm­me koko ajan, huo­maam­me sitä tai emme. Kaik­ki ei­vät sii­tä pidä, jot­kut ei­vät sitä edes osaa. Se on su­rul­lis­ta, sil­lä ai­na­kin mi­nul­le maa­il­ma il­man lu­ke­mis­ta oli­si hy­vin­kin tyl­sä paik­ka.