Ne suuret tarinat

Kir­ja on sil­loin hyvä, kun se saa kyl­mät vä­reet kul­ke­maan sel­kä­piis­sä. Sil­loin, kun se saa ai­kaan kyy­ne­lei­tä.

Teks­tit ovat in­ter­ne­tin myö­tä ko­ke­neet ra­jun inf­laa­ti­on. Maa­il­ma on pul­lol­laan eri­lai­sia mie­li­pide­kir­joi­tuk­sia, uu­ti­sia, ana­lyy­se­jä ja ta­ri­noi­ta. On wannabe-kir­jai­li­joi­ta ja mui­ta omas­ta mie­les­tään ko­vin­kin ete­viä sana­sep­po­ja tai asi­an­tun­ti­joi­ta. Sturgeonin la­ki­na tun­net­tu to­te­a­mus kuu­luu niin, että 80% kai­kes­ta on ros­kaa. Se näyt­tää pi­tä­vän paik­kan­sa teks­tien­kin pa­ris­sa.

Mi­nus­ta tun­tuu, että aika moni on ym­mär­tä­nyt lu­ke­mi­sen – ja kir­joit­ta­mi­sen­kin – ide­an vää­rin. Ny­ky­ään tun­nu­taan ajat­te­le­van, että teks­ti on työ­kalu. Että teks­til­lä pi­täi­si aina olla ta­voi­te ja tar­koi­tus. Ei ole ai­kaa teks­teil­le, jois­sa pi­täi­si aja­tel­la. Ha­lu­taan, että teks­ti vain syöt­tää in­for­maa­ti­on lu­ki­jal­le.

Itse suh­tau­dun lu­ke­mi­seen kuin extreme-la­jei­hin. Haen tun­tei­ta. Tie­to­kir­jois­ta ha­lu­an saa­da tyy­dy­tyk­sen mie­len­kiin­nol­le­ni. Mie­li­pide­teks­teil­lä ha­lu­an pön­kit­tää tai avar­taa omaa maa­il­man­ku­vaa­ni. Kau­no­kir­jal­li­suus on näi­tä vie­lä­kin tär­ke­äm­pi asia.

Ko­kei­len kai­ken­lai­sia ro­maa­ne­ja ikui­sil­la tun­tei­den et­sin­nän ret­kil­lä­ni. Useim­mat osoit­tau­tu­vat suu­ta­reik­si, jot­ka hyl­kään no­pe­as­ti. Ne ovat sel­lai­sia te­ok­sia, jois­ta suo­ras­taan pais­taa läpi kau­pal­li­suus – ”tämä kir­ja teh­tiin, kos­ka ha­lut­tiin ra­haa” tai muu­ten vain epä­oma­pe­räi­siä, joi­den taus­tal­la erot­taa ilmi­sel­väs­ti jon­kin ai­kai­sem­man, pa­rem­man te­ok­sen. Sit­ten aina vä­lil­lä löy­dän te­ok­sia, jot­ka so­pi­si­vat mes­ta­ri­te­ok­sen sana­kir­ja­mää­ri­tel­mik­si. Sel­lai­seen osu­es­sa­ni minä luen sitä ja hu­mal­lun sii­tä (ku­ten pro­fes­so­ri Tol­kien sa­noi Ka­le­va­las­ta) ja va­raan sil­le pai­kan sy­dä­mes­sä­ni.

Kir­jal­li­suus on to­si­aan­kin va­ka­va asia. Kaik­ki se nyky­kir­jal­li­suu­den diipadaapa sii­tä, mi­ten kir­jo­jen ja ru­no­jen pi­täi­si olla ke­vyi­tä, sel­lai­sia esi­mer­kik­si bus­si­mat­kal­la nau­tit­ta­via, on mi­nus­ta ros­kaa. Kir­jal­li­suu­del­le omis­tau­du­taan ja sii­hen up­pou­du­taan. Dan Brownin tril­le­rit ah­mi­taan pa­ris­sa päi­väs­sä. Fan­ta­si­a­ee­pos­ten maa­il­moi­hin sen si­jaan sy­ven­ny­tään viik­ko­ja.

Olof La­ger­crantz sa­noi: ”Lu­ke­mi­nen on näyt­tä­mö, jol­la kir­jai­li­ja ja lu­ki­ja yh­des­sä esit­tä­vät mie­li­ku­vi­tus­näy­tel­män.” Hän tii­vis­ti hie­nos­ti kir­jal­li­suu­den luo­van voi­man. Vaik­ka kir­jai­li­ja on­kin se, joka luo maa­il­man, lu­ki­jan pää­hän sii­tä muo­dos­tuu kui­ten­kin eri­lai­nen kuva tä­män omien ko­ke­mus­ten poh­jal­ta. Lu­ki­ja luo omaa maa­il­maan­sa sitä mu­kaa, kun kir­jai­li­ja hä­nel­le sii­tä ker­too. Itse olen vii­me ai­koi­na imey­ty­nyt eri­tyi­ses­ti G. R. R. Mar­ti­nin Westerosiin, kii­tos hä­nen ky­kyn­sä luo­da mie­li­ku­via. Kun pääs­sä on oma mie­li­kuva maa­il­mas­ta, sii­hen al­kaa kiin­tyä ai­van eri ta­val­la kuin jos vain oli­si omak­su­nut jon­kun toi­sen maa­il­man sel­lai­se­na kuin se on.

Tär­kein­tä kir­jal­li­suu­des­sa on kui­ten­kin sen kyky he­rät­tää tun­tei­ta. ”Kun kir­jal­li­suus on par­haim­mil­laan, meis­tä tun­tuu, että äk­kiä muis­tam­me jo­tain tär­ke­ä­tä, jon­ka olem­me tien­neet mut­ta unoh­ta­neet”, ana­ly­soi La­ger­crantz. Se mys­ti­nen asia, jos­ta kir­jal­li­suus mei­tä muis­tut­taa, on mei­dän omat tun­teem­me. Ih­mi­nen ei ole tabula rasa, tyh­jä tau­lu, vaan meil­lä on in­hi­mil­li­set tun­teet, joil­la mei­hin voi par­hai­ten vai­kut­taa.

It­sel­le­ni juu­ri tämä on kir­jal­li­suu­den ydin. Sil­lä on kyky muis­tut­taa kai­kis­ta niis­tä in­hi­mil­li­sis­tä tun­teis­tam­me – toi­vos­ta, epä­toi­vos­ta, rak­kau­des­ta, kat­ke­ruu­des­ta, su­rus­ta, ja niin mo­nes­ta muus­ta. Ne ovat ta­ri­noi­den oi­kei­ta mer­ki­tyk­siä. J. R. R. Tol­kien sa­noi hah­mo­jen­sa kaut­ta: ”Ne suu­ret ta­ri­nat, ne jää­vät mie­leen. Ne jää­vät mie­leen kos­ka ne tar­koit­ta­vat jo­ta­kin.”