Koukuttavia koukeroita

Ve­dän sy­vään hen­keä ja suun­taan kat­see­ni juu­ri etee­ni las­keu­tu­neel­le pa­pe­ril­le. Kat­to­va­lot saa­vat pa­pe­ri­ni­vas­kan val­koi­suu­den lä­hes so­kai­se­maan mi­nut, kun ta­vai­len mus­tas­ta prin­tis­tä muo­dos­tu­vaa sa­naa. Äi­din­kie­len pre­li­mi­nää­ri­koe 2014 -kir­jain­hel­vet­ti tui­jot­taa ta­kai­sin. Caps lock -sa­nat huu­ta­vat ivai­lua ja vaa­ti­vat mi­nua kos­ke­maan mo­nis­tei­siin. Kel­lo nak­sah­taa, ja joku ry­kii kurk­ku­aan. Pa­ko­tan sil­mä­ni liu­ku­maan teh­tä­viin, joi­den yli kat­see­ni vain tans­sii. Sor­me­ni kään­te­le­vät pa­pe­rei­ta, ja mie­le­ni hyl­kää vaih­to­eh­to­ja toi­nen toi­sen­sa jäl­keen. Nie­lai­sen ja pa­laan al­kuun. Mis­tä voi­sin­kaan kir­joit­taa, kun en edes ai­hei­ta vai­vau­du lu­ke­maan?

Toi­si­naan tun­tuu, että min­ne ta­han­sa suun­taan kor­vi­a­ni hö­ris­tän­kin tai sil­mi­ä­ni koh­den­nan, aina jos­sa­kin mai­ni­taan lu­ke­mi­sen mer­ki­tys. Se on hy­vin­kin puhkipohdittu aihe, jos­ta voim­me jo­kai­nen lu­e­tel­la omia mie­li­pi­tei­täm­me. Aina on joku pä­te­mäs­sä, että se on ehto sel­viy­ty­mi­sel­le nyky­maa­il­mas­sam­me, mi­hin toi­nen sit­ten jat­kaa lu­ke­mi­sen ole­van poh­ja si­vis­tyk­sel­le. Kol­mas hep­pu as­te­lee esiin rin­taan­sa pöy­hen­nel­len lu­en­noi­den Powerpointia hyö­dyn­tä­en tai­dois­ta ja etu­oi­keuk­sis­ta. Tie­ten­kään ei tule unoh­taa nii­tä, jot­ka yl­pe­äs­ti se­lit­tä­vät lu­ke­mi­sen ole­van seu­raus­ta maa­il­man par­haas­ta kou­lu­tus­ta­sos­ta. Suo­ma­lai­sil­le ylei­ses­ti luku­tai­to on it­ses­tään­sel­vyys, mut­ta yk­si­lö­ta­sol­la mer­ki­tys al­kaa­kin jo vaih­del­la.

En ha­lu­ai­si mai­ni­ta tätä jul­ki­ses­ti, kos­ka si­säi­nen hipsterminäni pyr­kii tais­te­le­maan kli­sei­den vir­taan va­jo­a­mis­ta vas­taan, mut­ta es­see­ni si­säl­töä aja­tel­len jou­dun niin te­ke­mään: lu­ke­mi­nen on mi­nul­le pako to­del­li­suu­des­ta. Sii­nä, sa­noin sen! Olen täy­sin sa­maa miel­tä La­ger­crant­zin näyt­tä­mö­a­ja­tuk­sen kans­sa, sil­lä lu­ke­mi­nen­han, tai ai­na­kin kau­no­kir­jal­li­suu­den, on kuin mie­li­ku­vi­tus­näy­tel­mää. Kir­joit­ta­ja on luo­nut maa­il­man­sa ja hah­mon­sa, joi­ta lu­ki­jan ase­mas­sa käy­tän kuin marionettenukkeja. Sen si­jaan, että ma­ni­pu­loi­sin omas­sa ar­ki­ses­sa maa­il­mas­sa­ni ih­mi­siä, voin teh­dä sen fik­tii­vi­sil­lä hah­moil­la. Voin elää hei­dän kaut­taan jou­tu­mat­ta itse ot­ta­maan vas­tuu­ta tai ko­ke­maan tun­tei­ta, joi­ta en ha­lu­ai­si. Ja sit­ten sama hie­man ir­vok­kaas­ti muo­toil­len: vuok­raan hah­mot omaan hu­pii­ni ja pa­lau­tan, kun sil­tä tun­tuu.

As­tet­ta sy­väl­li­sem­min aja­tel­len — ik­ku­nas­ta ve­tää, ja on näl­kä, jo­ten ko­vin fi­lo­so­fi­sia miet­tei­tä ei kan­na­ta odot­taa — lu­ke­mi­nen ei ole­kaan niin suu­ri mai­se­man­vaih­dos, kuin voi­si en­sin olet­taa. Ku­ten La­ger­crantz mai­nit­si: “Hyvä kir­ja an­taa lu­ki­jan tun­tea, että lu­em­me omas­ta ko­ke­muk­ses­tam­me.” Jos tätä aja­tus­ta kul­jet­taa eteen­päin, voi­si jopa to­de­ta, että ih­mi­set lu­ke­vat sel­lai­sia teks­te­jä, joi­hin voi­vat sa­mais­tua. Par­haim­mil­laan siis niis­tä voi jopa poi­mia pa­la­sia omas­ta elä­mäs­tään. Nar­sis­ti­se­na himo­lu­ki­ja­na jou­dun ker­to­maan, että luen kuul­lak­se­ni li­sää it­ses­tä­ni tai näh­däk­se­ni pei­li­ku­va­ni. Vä­hem­män mie­len­ter­veys­vi­kai­nen puo­le­ni taas ha­lu­aa vain hi­ve­nen tut­tua täy­sin vie­raas­sa maa­il­mas­sa. Ei­hän ku­kaan nau­ti täy­sin tun­te­mat­to­maan ja uu­teen siir­ty­mi­ses­tä il­man en­tuu­des­taan tun­ne­tun tur­vaa.

Lu­ke­mi­sen mer­ki­tys on kui­ten­kin poh­jim­mil­taan edel­lis­ten seik­ko­jen sum­ma, seka­me­te­li­sop­pa, joka pal­jas­taa sy­vim­pä­ni. Jos oi­kein hie­nok­si ryh­dyn, il­men­nän lu­ke­mi­sel­la­ni mi­nuut­ta­ni. Teks­te­jä se­la­tes­sa­ni tai kir­jo­jen sel­kiä tui­jot­ta­es­sa­ni va­li­koin vain, mitä Vee­ra Poh­ja­lai­nen lu­ki­si. Tie­to­teks­te­jä en ha­lua lu­kea, el­len löy­dä niis­tä mie­len­kiin­too­ni kuu­lu­via ai­hei­ta, enkä ka­joa kau­no­kir­jal­li­siin teks­tei­hin, jos ne ovat pak­ko­pul­laa epä­miel­lyt­tä­vien ai­hei­den ta­kia. El­lei mi­nua ole pa­ko­tet­tu lu­ke­maan jo­tain tiet­tyä, va­lit­sen sel­lai­sen te­ok­sen, joka jol­lain ta­paa il­men­tää mi­nua. Sitä voi­si jopa kut­sua pa­ra­dok­sik­si: pa­ke­nen elä­mää­ni lu­ke­mal­la ta­val­laan elä­mäs­tä­ni.

Ik­ku­nas­ta vir­taa­va pak­kas­ilma ka­to­aa hen­ki­tor­ve­a­ni pit­kin ma­ha­ni pro­tes­toi­des­sa ää­nek­kääs­ti yl­lät­tä­vää paas­toa. Lu­es­ke­len ai­kaan­saan­nos­ta­ni kel­lon yllä­pi­tä­es­sä sa­lin tah­tia. Voi­ma­kas tah­to läi­mäis­tä ot­saa­ni käm­me­nel­lä­ni, facepalmata, ot­taa mi­nut hal­tuun­sa. Mis­sä se hipsterminä oli­kaan, kun va­lit­sin tä­män teh­tä­vän? Toi­saal­ta se­li­tys­hän es­see­vaih­to­eh­dol­le­ni on ai­van tu­hi­se­van ne­nä­ni alla. En ha­lun­nut vai­vau­tua lu­ke­maan ai­neis­to­ja, kos­ka sil­mäi­le­mäl­lä en löy­tä­nyt kouk­kua, joka oli­si kis­ko­nut mi­nut juu­ri sen teks­tin pa­riin. Ai­neis­tot ei­vät myös­kään oli­si voi­neet kul­jet­taa mi­nua ar­jes­ta­ni, sil­lä prelitilanne ei ole täy­sin ide­aa­li­nen paik­ka mie­leen va­jo­a­mi­sel­le. Tai mis­tä­hän sen tie­täi­sin, en ko­keil­lut. Toi­saal­ta tänä hyi­se­nä per­jan­tai­aa­mu­na tuli to­den­net­tua, että si­säl­lä­ni ky­te­vä luku­mato ei kat­so ai­kaa eikä paik­kaa, kun se ha­lu­aa to­teut­taa kir­joit­ta­ma­ton­ta säädäntöään lu­ke­mi­sel­le.