2000-luvun faabeli: Ystävyys on tärkeintä

Oli­pa ker­ran, ei edes ko­vin kau­aa sit­ten, nuo­ri Ket­tu, jol­la oli ol­lut jo pie­nes­tä ke­tun­po­jas­ta asti halu ko­keil­la aina kaik­kea uut­ta. Ket­tu oli vä­hän höl­mö, ja kun se jos­sain asi­as­sa pää­si al­kuun, oli sen enää hy­vin vai­kea lo­pet­taa.

Erää­nä päi­vä­nä tämä höl­mö Ket­tu oli mat­kal­la ys­tä­vän­sä Kar­hun luok­se. Mat­ka oli pit­kä, ja Ket­tu oli uu­pu­nut jo en­nen puol­ta­vä­liä. Sil­loin Ket­tu kuu­li lin­tu­jen vi­ser­rys­tä. Oli­han se toki kuul­lut sitä en­nen­kin, mut­ta nyt ääni kan­tau­tui Ke­tun kor­viin ai­van eri ta­val­la kuin ai­kai­sem­min. “Voi, kun­pa mi­nä­kin voi­sin kom­mu­ni­koi­da kuin nuo lin­nut, ei tar­vit­si­si lii­kut­taa tas­su­a­kaan, huu­tai­si vain ja kaik­ki kuu­li­si­vat”, Ket­tu ajat­te­li, mut­ta hän kui­ten­kin ym­mär­si, et­tei hä­nen ää­nen­sä kuu­lui­si koko met­säl­le. Ket­tu al­koi poh­tia, mi­ten sai­si ää­nen­sä kuu­lu­viin koko met­sän kan­sal­le. Sil­loin Ket­tu muis­ti, mi­ten met­sän por­mes­ta­ri Pöl­lö oli pu­hu­nut rul­lal­le kier­ret­tyyn lum­peen­leh­teen saa­dak­seen ää­nen­sä kuu­lu­vak­si.

Niin­pä Ket­tu rien­si lä­him­mäl­le lam­mel­le, va­lit­si siel­tä kaik­kein suu­rim­man lum­peen­leh­den ja kier­si sen rul­lal­le. “Ohoi, Kar­hu, kuu­let­ko ää­ne­ni?” Ket­tu huu­si rul­laan, mut­ta ei kui­ten­kaan saa­nut vas­taus­ta. Ket­tu jat­koi huu­te­lua, kun­nes kuu­li Kar­hun ää­nen ta­ka­naan: “Kuu­len kuu­len ja niin kuu­lee var­mas­ti koko muu­kin met­sä.” “No se­hän juu­ri oli tar­koi­tuk­se­ni!”  Ket­tu huu­dah­ti iloi­ses­ti kään­ty­es­sään ym­pä­ri näh­däk­seen Kar­hun, joka oli tul­lut hä­nen luok­seen lam­mel­le. “Et­kös sinä nyt unoh­ta­nut jo­tain? Mei­dän piti ta­va­ta mi­nun koti­pe­säl­lä­ni, ja tääl­lä sinä vaan huu­te­let tuo­hon tor­veen kuin mi­kä­kin mie­li­puo­li”, Kar­hu sa­noi. “Mut­ta sinä et nyt ym­mär­rä, Kar­hu, kun huu­te­lem­me näi­hin tor­viin, ei mei­dän tar­vit­se enää va­el­taa met­sän poik­ki vaih­taak­sem­me kuu­lu­mi­sia”, Ket­tu sa­noi vie­lä­kin iloi­ten kek­sin­nös­tään. Kar­hu ei kui­ten­kaan in­nos­tu­nut Ke­tun ide­as­ta, se oli ni­mit­täin so­pi­nut ta­paa­van­sa Ka­nii­nin ilta­päi­väl­lä, ja kuu­li­ai­se­na ys­tä­vä­nä se ei ha­lun­nut rik­koa lu­paus­taan. Ket­tu yrit­ti vie­lä kään­tää Kar­hun pään, se lu­pau­tui jopa te­ke­mään Kar­hul­le oman lum­peen­leh­ti­tor­ven, mut­ta Kar­hua ei kiin­nos­ta­nut, ja se lamp­si tie­hen­sä.

Niin Ket­tu jäi huu­te­le­maan yk­sin lum­peen­leh­teen­sä. Se huu­si kai­ken mitä mie­leen sat­tui vain tu­le­maan, eikä lo­pus­ta ol­lut tie­to­a­kaan. Vie­lä vii­kon­kin ku­lut­tua Ket­tu vain huu­te­li lum­peen­leh­ti­tor­veen­sa, ja muut met­sän asuk­kaat al­koi­vat jo är­syyn­tyä sii­tä.

“Vie­lä­kin se Ket­tu vain huu­te­lee sii­hen ty­pe­rään tor­veen­sa, tu­li­si vä­lil­lä tän­ne mei­dän mui­den luok­se”, päi­vit­te­li Ka­nii­ni Kar­hul­le toi­sel­la puo­len met­sää. “No, sen ver­ran hy­vin minä sen Ke­tun tun­nen, että nyt kun se on pääs­syt vauh­tiin niin en usko että se ihan heti lo­pet­taa”, vas­ta­si Kar­hu hiu­kan suru­mie­li­ses­ti.

Sa­maan ai­kaan Ket­tu kui­ten­kin ryn­tä­si pai­kal­le huu­ta­en edel­leen tor­veen­sa: “Kuu­lit­te­ko, kuu­lit­te­ko että sain to­del­la ison ka­lan, se oli va­leh­te­le­mat­ta ai­na­kin kah­den ja­lan pi­tui­nen ja pai­noi­kin niin pal­jon että sain sen hädintuskin lam­mes­ta ylös!” “No kuul­tiin kuul­tiin, eikä si­nun nyt tar­vit­se tuo­hon tor­vee­si huu­taa, me­hän olem­me ai­van täs­sä vie­res­sä”, Kar­hu muis­tut­ti. “To­si­aan, mitä teil­le muu­ten kuu­luu? En ole kuul­lut teis­tä kum­mas­ta­kaan pit­kään ai­kaan”, Ket­tu ky­syi ja las­ki tor­ven huu­lil­taan. “Ei tääl­lä ole ku­kaan muu­kaan kuul­lut lähi­ai­koi­na mis­tään muus­ta kuin si­nus­ta, Ket­tu!” Ka­nii­ni huu­dah­ti vi­hai­ses­ti. Ket­tu meni hie­man hä­mil­leen Ka­nii­nin äkil­li­ses­tä tun­teen­pur­kauk­ses­ta, mut­ta sa­noi kui­ten­kin: “Teh­kää te­kin tor­vet, niin voim­me huu­del­la toi­sil­lem­me. Tämä on niin haus­kaa kun ei tar­vit­se tul­la kat­so­maan tois­ta vaih­taak­seen kuu­lu­mi­set, ko­keil­kaa vaik­ka, tämä on help­poa.”  Ket­tu ojen­si lum­peen­leh­ti­tor­vea ys­tä­vil­leen, mut­ta kum­pi­kaan ei tart­tu­nut sii­hen. “Si­nus­ta se on ehkä haus­kaa, mut­ta meis­tä muis­ta ei. Pal­joa minä en tie­dä, mut­ta sen tie­dän, että ys­tä­vyys ei ole sitä että vain huu­del­laan kuu­lu­mi­sia. Ys­tä­vyys on sitä, että teh­dään ja ko­e­taan asi­oi­ta yh­des­sä”, Kar­hu sa­noi Ke­tul­le. Vaik­ka Ket­tu oli­kin vä­hän höl­mö, ei se kui­ten­kaan ihan tyh­mä ol­lut. Se ym­mär­si, mitä Kar­hu yrit­ti sa­noa ja ky­syi­kin: “Tar­koi­tat­ko, että jos jat­kan tä­hän tor­veen huu­te­lua, et ha­lua enää olla ys­tä­vä­ni?” Kar­hu ei ha­lun­nut olla il­keä, se oli het­ken hil­jaa, kun­nes vas­ta­si: “Tar­koi­tan.” Kyy­ne­leet va­lui­vat kum­man­kin tur­keil­la, niin Kar­hun kuin Ke­tun­kin, jopa Ka­nii­ni pyyh­ki kyy­ne­liä sil­mis­tään. Ket­tu pu­dot­ti tor­ven­sa maa­han ja ryn­tä­si ha­laa­maan Kar­hua huu­ta­en: “Ys­tä­vyy­tem­me on mi­nul­le pal­jon tär­ke­äm­pää kuin tuo tor­vi. Jos lu­paat py­syä aina ys­tä­vä­nä­ni, niin minä lu­paan olla huu­te­le­mat­ta tuo­hon tor­veen.”

Niin syn­tyi rau­ha met­säs­sä elä­vien kes­kuu­teen, ku­kaan ei enää huu­del­lut tor­viin, ja Ket­tu ja Kar­hu oli­vat ys­tä­viä lop­puun asti.